Henning Mankeli, Johan Werkmäster - Valokuvaajan kuolema

Suomentanut Ari Sainio

Murha

Oli huhtikuu. Oli ilta. Kello oli vähän yli kahdeksan. Simon Lamberg käveli pitkin tyhjiä katuja. Oli melko kylmä. Simon katui, ettei ollut laittanut lämmintä villapaitaa päälle.

Hän oli menossa Pyhän Gertrudin torille. Tori sijaitsi keskellä Ystadin kaupunkia. Siellä oli hänen studionsa.

Simon Lamberg oli valokuvaaja. Hän oli täyttänyt äskettäin 50 vuotta. Hän oli valokuvannut ihmisiä 25 vuotta. Hän teki työtä päivällä, mutta kaksi kertaa viikossa hän tuli studiolleen myös illalla.

Ne olivat parhaita hetkiä hänen elämässään. Illat, jolloin hän oli yksin valokuviensa parissa studion takahuoneessa. Simon Lamberg oli perillä.

Hän avasi oven ja astui sisään.

Studiossa oli pimeää.

Hän ei sytyttänyt valoja.

Hän käveli studion läpi takahuoneeseen, jossa hän kehitti valokuvat.

Hän astui takahuoneeseen, sulki oven ja sytytti valon. Hän ripusti takkinsa naulakkoon ja avasi radion.

Sieltä tuli klassista musiikkia.

Sitten hän laittoi vettä kahvinkeittimeen ja otti kupin.

Hän viihtyi tässä huoneessa.

Se oli täysin hänen omansa, pyhä huone. Tänne hän ei päästänyt ketään muita kuin siivoojan.

Täällä hän oli yksin, herra talossa.

Simon Lambergilla oli harrastus.

Hänellä oli valokuvakansio, jossa oli tunnettujen henkilöiden kuvia.

Ne eivät kuitenkaan olleet tavallisia henkilökuvia.

Hän oli muuttanut kuvat niin, että henkilöt näyttivät niissä pieniltä, rumilta ja inhottavilta.

Tänä iltana hän aikoi tehdä samanlaisen kuvan pääministeristä.

Hän oli leikannut Ruotsin pääministerin kuvan sanomalehdestä ja suurentanut sen.

Hän asetti kuvan eteensä pöydälle.

Mistä hän aloittaisi? Hän päätti aloittaa silmistä. Hän tekisi niistä pienet ja vinot. Sitten hän leikkaisi pois suun tai ehkä neuloisi sen kiinni. Poliitikot puhuivat liikaa.

Hän työskenteli kuvan kimpussa useita tunteja. Hän muutti pääministerin kasvot kynän, veitsen ja pensselin avulla. Tärkein oli kuitenkin jäljellä. Hän pienentäisi kuvan. Laitteidensa avulla hän teki kuvasta yhä pienemmän ja pienemmän.

Kello oli melkein puoli kaksitoista, kun hän oli valmis. Pääministerin kasvot olivat nyt passikuvan kokoiset. Hän liimasi kuvan albumiinsa.

Hän nousi, sulki radion ja sammutti valon. Oli aika lähteä kotiin. Äkkiä hän tunsi, että jotain oli vialla. Hän luuli kuulleensa ääniä studion puolelta.

Oliko joku murtautunut studioon? Hän seisoi hiljaa ja kuunteli, mutta ei kuullut enää mitään.

Kuvittelin vain, Simon Lamberg ajatteli.

Hän avasi oven ja astui takahuoneesta pimeään studioon.

Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti.

Hän näki varjon edessään.

Hän yritti paeta, lähteä juoksemaan, mutta ehti ottaa vain pari askelta.

Jokin osui häntä kovalla voimalla päähän.

Tuntui, kuin koko maailma olisi räjähtänyt hänen silmissään.

Simon Lamberg oli kuollut, ennen kuin hänen ruumiinsa ehti kaatua lattiaan asti.

Kello oli 17 minuuttia vaille kaksitoista.

Oli melkein keskiyö.

Viisi tuntia myöhemmin studiolle saapui siivooja Hilda Andersson. Hän avasi oven avaimella ja astui sisään.

Hän näki heti lattialla olevan ruumiin.

Siitä oli valunut verta lattialle.

Hilda Andersson pakeni kadulle. Ja alkoi kirkua.

Rikospaikka

Oli aikainen aamu. Kello oli kymmenen minuuttia yli kuuden.

Komisario Kurt Wallander heräsi puhelimen pirinään.

Soittaja oli toinen poliisi, Martinsson.

— Herätinkö? Martinsson kysyi.

— Kyllä, Wallander vastasi.

— Mitä on tapahtunut?

— Saimme juuri tietää, että eräs mies on murhattu huoneistossa Pyhän Gertrudin torilla.

— Tiedättekö, kuka murhattu mies on? Wallander kysyi.

— Näyttää siltä, että hän on valokuvaaja, jolla on studio torin laidalla. En nyt muista hänen nimeään.

— Tarkoitatko Lambergia? Wallander kysyi.

— Kyllä, Martinsson vastasi. Se on hänen nimensä, Simon Lamberg. Siivooja löysi hänet.

Wallander katsoi sängyn vieressä olevaa herätyskelloa.

— Tapaamme vartin päästä, hän sanoi ja laski luurin.

Wallander jäi istumaan sängylle. Hän tunsi murhatun valokuvaajan.

Lamberg oli ottanut hääkuvan, kun hän ja Mona olivat menneet naimisiin.

Myöhemmin he olivat eronneet.

Wallander pukeutui ja lähti ulos. Ulkona tuuli ja oli kylmää. Satoi. Hän istuutui autoon. Torille oli vain muutaman minuutin ajomatka.

Wallander ja Martinsson tulivat paikalle yhtä aikaa. Kaksi poliisiautoa oli pysäköity valokuvaamon ulkopuolelle. Paikalle oli kerääntynyt joukko ihmisiä. Wallander ja Martinsson menivät sisään.

Kuollut makasi kasvoillaan lattialla pää verilammikossa. Wallander kumartui ja osoitti suurta haavaa Lambergin päässä.

— Koko takaraivo on lyöty sisään, hän sanoi.

Näky oli vastenmielinen.

Sitten hän katseli ympärilleen. Kaikki näytti olevan paikallaan. Tappelun merkkejä ei näkynyt. Hän ei nähnyt myöskään mitään, mikä olisi voinut olla murha-ase.

Wallander avasi oven takahuoneeseen. Kaikki oli paikallaan sielläkin. Kirjoituspöydän laatikot olivat kiinni.

— Kukaan ei ole murtautunut sisään, murtojälkiä ei ole, Martinsson sanoi.

— Sitä ei tiedetä vielä, Wallander sanoi.

— Oliko Lamberg naimisissa?

— Kyllä, siivooja kertoi, että oli, Martinsson sanoi.

— Meidän on kerrottava Lambergin vaimolle, mitä on tapahtunut, Wallander sanoi. Soita Anna Höglundille. Hän saa mennä puhumaan rouva Lambergin kanssa.

Martinsson meni ulos. Wallander jäi studioon.

Hän yritti kuvitella, mitä oli tapahtunut. Hänen täytyi myös puhua siivoojan kanssa, joka oli löytänyt ruumiin.

Paikalle tuli rikostutkija Nyberg. Hänen tehtävänsä oli tutkia rikospaikka ja etsiä jälkiä murhaajasta. Hän irvisti, kun hän näki ruumiin.

— Se on valokuvaaja itse, hän sanoi. Kävin täällä ottamassa passikuvia joitakin vuosia sitten. Ei helkkarissa voisi uskoa, että joku haluaisi hänet hengiltä.

Nyberg riisui takkinsa.

— Mitä tiedämme? hän kysyi.

— Siivooja Hilda Andersson löysi hänet joskus viiden aikaan. Se on kaikki, mitä tiedämme, Wallander sanoi.

— Emme siis tiedä mitään, Nyberg sanoi.

— Niin, Wallander vastasi. Minä lähden poliisiasemalle puhumaan siivoojan kanssa.

Siivoojan kertomus

Hilda Andersson oli noin 60-vuotias. Hänellä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän ei oikeastaan tuntenut Lambergia, vaikka hän oli ollut siivoojana Lambergin studiossa yli 12 vuotta.

— Siivoan kolmena aamuna viikossa, maanantaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin, Hilda Anderson kertoi Wallanderille.

— Mihin aikaan tulit studiolle tänä aamuna? Wallander kysyi.

— Tavalliseen aikaan, viiden jälkeen. Minulla on oma avain, siivooja vastasi.

Wallander nyökkäsi.

— Ovi oli kai lukossa? hän kysyi. Kukaan ei ollut murtanut lukkoa?

— Ei, ainakaan en huomannut mitään sellaista, siivooja vastasi. Avasin oven avaimella ja menin sisään. Olin juuri ottamassa takkia päältä.

Hilda Andersson keskeytti äkisti ja oli hiljaa.

— Silloinko huomasit hänet? Wallander arveli. Paljonko kello oli?

— Yhdeksän minuuttia yli viiden, siivooja sanoi. Studion seinällä on kello. Katsoin sitä. Ehkä siksi, ettei tarvinnut katsoa ruumista.

— Mitä teit sen jälkeen? Wallander kysyi.

— Juoksin ulos kadulle, Hilda Andersson vastasi. Aloin kai kirkua. Näin miehen koiran kanssa. Hänellä oli kännykkä taskussa. Hän soitti poliisille.

— Osaatko sanoa, miksi Lamberg oli studiossa niin aikaisin aamulla, Wallander sanoi.

— En tiedä. Luulen, että hänellä oli tapana mennä sinne joskus illalla, siivooja vastasi.

Wallander nyökkäsi. Luultavasti murha oli tapahtunut jo edellisenä iltana. Hän katsoi Hilda Anderssonia.

— Osaatko kuvitella ketään, joka olisi voinut tehdä tämän? Oliko Lambergilla vihamiehiä? Wallander kysyi.

— En tuntenut häntä. En tiedä, oliko hänellä ystäviä tai vihamiehiä. Minä vain kävin siivoamassa.

Wallander kiitti häntä. Juuri nyt hänellä ei ollut muuta kysyttävää.

Tuntia myöhemmin Wallanderilla oli kokous muiden poliisien, Martinssonin, Nybergin ja Anna Höglundin kanssa.

— Kenelle voisi olla hyötyä valokuvaajan surmaamisesta, Martinsson mietti. Hänen kimppuunsa on siis käyty studiossa.

— Miten murhaaja on päässyt sisään?

— Joko avaimella tai sitten Lamberg on päästänyt hänet sisään, Wallander vastasi.

— Joka tapauksessa näyttää siltä, että se ei ole ollut murto, Nyberg sanoi. Sekä ovi että lukko ovat ehjiä. Mitään ei myöskään ole varastettu. Koko tapaus on hyvin kummallinen.

Wallander kääntyi Anna Höglundin puoleen.

— Miten Lambergin vaimo suhtautui, kun kerroit hänelle, että hänen miehensä on murhattu? hän kysyi.

— Elisabeth Lamberg tietysti järkyttyi, Anna Höglund vastasi. Hän ja hänen miehensä nukkuivat eri huoneissa. Hän ei siis huomannut, milloin hänen miehensä tuli kotiin, jos tämä oli ulkona myöhään illalla. He olivat syöneet puoli seitsemän aikaan. Lamberg oli lähtenyt studiolle vähän ennen kahdeksaa. Rouva Lamberg oli mennyt nukkumaan heti kello yhdentoista jälkeen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuka olisi voinut tehdä murhan. Hän väitti, että hänen miehellään ei ollut vihamiehiä.

Wallander nyökkäsi.

— Nyt sitten tiedämme sen, hän sanoi. Meillä on kuollut valokuvaaja, mutta mitään muuta meillä ei ole.

Hän katsoi toisia. Martinsson haukotteli.

Kello o ...

Быстрая навигация назад: Ctrl+←, вперед Ctrl+→